kirjoittanut Lars Billgren
Päätin verrytellä kielitaitoani, kun törmäsin tähän opaskoiran elämäkertaan. Ja sain ajattelemisen aihetta siitä, miten paljon enemmän opaskoira on näkövammaiselle kuin pelkkä opaskoira. Se on hyvä ystävä ja kaveri, joka on aina mukana. Kirja osoittaa myös sen, että pelkkä koiran omistaminen riitä, vaan näkövammaisen täytyy olla koiransa ohjaaja kodin ulkopuolella liikuttaessa. Monestihan sitä ajattelee, että koira ohjaa ja opastaa, mutta eihän se tiedä minne mennä, ellei omistaja tee päätöksiä.
Kirja kertoo hersyvällä tavalla koiran ja omistajan yhteensovittamisesta, siitä miten koira kävelyttää omistajansa naatiksi hankkiutuessaan kiertotietä kotiin ja miten vapaana juokseva opaskoira on koira eikä opas, ja saattaa jättää luoksetulokutsut kuuntelematta, jos jotakin mielenkiintoisempaa on näköpiirissä. Naurut irtosivat myös siinä, kun kanssakulkija liikennevaloissa sanoo koiralle, että nyt se valo vaihtuu; siis koiralle, ei omistajalle.
Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni lisää, mutta ilmeisesti niiden lukijakunta on liian pieni, että niitä kannattaa suomentaa. Harmi.
Ilmestynyt 1997, kustantaja Sollefteå Hundskolan, 104 sivua,
ilmestynyt myös Ultima Esperanzan kustantamana vuonna 2015.
